Vuoden 1968 syksyllä joukko Lions Club Suonenjoen lioneista sai kuningasajatuksen: oman klubin lisäksi Suonenjoki tarvitsisi uuden lionsklubin. Tämän ahaa-elämyksen tuloksena toimeen tartuttiinkin perin leijonamaisella rivakkuudella. Joukko suonenjokelaisia miehiä erilaisilta ammattialoilta oli saanut henkilökohtaisen kutsun 9. joulukuuta yhteiseen kokoukseen, jossa heille kerrottiin lionstoiminnasta ja sen toimintaperiaatteista. Kun riittävä kiinnostus ja edellytykset uuden klubin perustamisella olivat olemassa, päätettiin perustaa toinen Lions Club Suonenjoelle.
Perustajajäseniä oli 22, kummiklubiksi tuli LC Suonenjoki ja henkilökohtaisiksi opas- ja kummileijoniksi lionit Veikko Aarnio ja Yrjö Penttinen. Tilaisuudessa oli mukana silloinen piirikuvernööri Jarl Roschier Rautalammilta. Klubimme ensimmäiseksi presidentiksi tuli Heikki Kasurinen, sihteeriksi valittiin Jouko Kärkkäinen ja rahakirstun vartiointi tuli Jaakko Kauppisen huoleksi.
Ensimmäisenä päätettäviin asioihin kuului klubin virallisen nimen etsiminen. Nimeksi oli ehdolla mm. Suonenjoki/Kaatro ja Suonenjoki/Kyöpeli, mutta lion Veikko Sutisen ehdotus Lions Club Suonenjoki/Soittu sai suurimman kannatuksen ja se hyväksyttiinkin klubin viralliseksi nimeksi. Muistuttihan nimi Soittu Soitunlahden menneisyydestä tärkeänä paikallissatamana
Ensimmäisen varsinaisen klubikokouksensa LC Suonenjoki/Soittu piti tammikuun 13. päivänä 1969. Saman vuoden helmikuun 15. päivänä vietettiin klubimme perustamisjuhlaa Ravintola Kestikeisarissa. Juhlassa piirikuvernööri luovutti klubin perustamiskirjan jonka jäsenet juhlallisen omakätisesti allekirjoittivat. Jäsenmäärä oli 22 lionia.
Kymmenvuotislahjana sai klubimme oman lipun. Sen suunnittelivat ja luovuttivat klubimme puolisot. Oma lippu on klubimme näyttävä ja juhlistava tunnus valtakunnankokousten paraateissa, yhdessä muiden järjetölippujen joukossa. Suonenjoen itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa, sankarihaudoilla ja erilaisissa virallisissa juhlatilaisuuksissa. Pöytästandaari taas jokaisen klubimme lionin kotona muistuttaa meitä yhteenkuuluvuudesta tässä maailman suurimmassa palvelujärjestössa.
Tietoa Lions Club Suonenjoki/Soittun nimestä ja Soitunlahdesta
Suuri, syvä, pitkä ja kapea Suontienselkä eli Suonteen järvi työntyy Suonenjoen keskustaan saakka. Sen pohjoispäästä purkautuu peninkulman pituinen Suonenjoki Iisveden järveä kohti. Jokisuusta ja Siioninsillasta parin sadan metrin päähän lännen suuntaan jää Valkeisenlammesta maakannaksen erottama Soitunlahti eli Soittu.
Näitä vesistöjä pitkin aikanaan saapuivat Etelä-Savosta paikkakunnan ensimmäiset vakituiset asukkaat. Näissä vesiuomissa on kulkenut Suomen ensimmäinen valtiollinen raja. Järvi ja joki erottivat Ruotsin ja Novgorodin riikit Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa vuonna 1323.
Rajasta huolimatta järvi säilyi seuraavat vuosisadat savolaisten uudisasukkaiden, erämiesten ja satunnaisten kulkijoiden luontevana reittinä. 1700-luvun lopulta lähtien Suonenjoen rukoushuonekunnan (myöhemmin kappeliseurakunnan) ensimmäisen kirkon ja sen kellotapulin nelileiviskäinen kello kumahteli kutsunsa jumalanpalvelukseen. Suonteen kyläkunnista Sanan ääreen matkattiin jopa kymmenairoparisilla kirkkoveneillä kohti Soitunlahtea.
Sata vuotta myöhemmin asiointimatkojen aiheet ja hyödykkeet olivat jo moninaistuneet ja arkipäiväistyneet: Maitopystöt meijerille, puutavaraa asemalle, voita, lihaa ja kalaa kirkonkylän kauppiaille ja paluumatkalla kaupoista ostetut koti- ja maataloustavarat kotikylään. Jokirannan ja myöhemmin varsinkin Soitunlahden laitureista tuli vilkkaita rahti- ja henkilöliikenteen etappeja.
1800-luvun lopulla oli myös siirrytty höyryn aikakauteen; ”onkapaatit” olivat joko hinaajia tai matkustajalaivoja. Kuivataipaleen kanava avasi suoran vesireitin aina Sorsakoskelle saakka.
Soitunlahtea hipaisi toinenkin, vielä vesiliikennettäkin voimallisempi ihmisten ja rahdin kuljettaja. Se oli vuonna 1889 valmistunut Savon rata. Se kulki kymmeniä kilometrejä lähellä Suonteen rantaa ja junakyyti tarjosi höyrylaivaakin ripeämmän kyydin pitäjän eteläosan kylistä kirkolle, varsinkin kun sen ajan ”pendoliinot” pysähtyivät siellä, missä ihmiset olivat kyytiin pyrkimässä. Kehittyvä maantieverkko ja autojen yleistyminen täydensivät paikallisliikennettä. Suontee ja Soitunlahti alkoivat vähitellen menettää asemaansa tulemisen ja lähtemisen paikkana. Tilalle tuli rautatieasema. ”Tatsuunamiehet” (asemamiehet) korvasivat ”onkapaattien” miehistöt.
Pisimpään eli 1950-luvulle saakka höyrypursien perinnettä piti yllä ”Sorsa” -laiva. Sen ruostunut raato Soitun rannassa muistutti menneestä ajasta vielä parikymmentä vuotta myöhemmin. Uusi aika ja tekniikka puskivat sata vuotta sitten myös Soitun rantamaisemiin. Kun Iisveden sahat työstivät tukkeja puutavaraksi, kirkonkylän yritykset 1920-30-luvuilla jatkojalostivat metsämateriaalia muun muassa huonekaluiksi. ”Lippulaivoina” olivat Soitussa sijainnut Savon Tuolitehdas ja Harakkaniemessä toiminut Kutvosen huonekalutehdas. Niidenkin elinaika jäi rajalliseksi. 1940-50-luvuilta alkaen Kirkkolanniemen omakotitaloalue laajeni vähitellen molemmille alueille. Muutos oli ainakin maisemallisesti hyvä asia.
LC Suonenjoki/Soitun ”etunimi” on – paitsi runollinen ja kauniisti soiva – myös komea osa pitäjän menneisyyttä!
Vanhat valokuvat: Suonenjoen kaupungin kulttuuritoimisto